Tämä pieni satu on omistettu Willelle.

Olipa kerran käärme. Käärme eleli elämäänsä matelemalla pitkin maan kamaraa ja oli hiukan vittuuntunut asian johdosta. Hän olisi niin kovasti halunnut päästä näkemään maailman maanpinnan alapuolella. Sen maailman, missä elelivät kaikki herkulliset hiiret ja muut öttiäiset, joita käärme naposteli aterioikseen.

Olipa kerran myös myyrä. Myyrä kaiveli käytäviään maan alla, kävipä joskus maan pinnallakin juoksentelemassa. Mutta myyrä oli masentunut, koska hänellä oli kovin huono näkö, eikä hän oikein tahtonut nähdä mitä kaikkea maan päällä onkaan.

Eräänä päivänä myyrä istui kolonsa suuaukolla huokailemassa, kun käärme vainusi makoisan aterian ja alkoi lähestyä myyrää varovasti. Mutta myyrän kova huokailu pysäytti käärmeen ja tämä jäi miettimään, että mahtaako noin masentunut ruoka olla kovin herkullistakaan. Siksipä hän päätti kysyä mikä myyrää vaivaa. Myyrä kertoi huolensa käärmeelle, käärme hetken pohdiskeli, kunnes päätyi mielestään loistavaan ratkaisuun. Hän voisi kuvailla myyrälle maanpäällistä elämää, jos myyrä kaivaisi paljon käärmeen mentäviä käytäviä maan alle, jotta käärme pääsisi sinne tutustumaan päivällistensä elintapoihin.

Myyrä suostui tähän ehdotukseen. Käärme alkoi kertoilemaan myyrälle mitä kaikkea ympärillä olikaan. Puita, kukkia, lintuja ja muuta sellaista. Myyrä tuli tästä kovin iloiseksi. Silloin käärme ajatteli, että äh, mitä suotta, nythän tuo makupala ei olekaan enää yhtään masentunut ja söi myyrän. Olikin jo tullut kova nälkä tarinoidessa.

Sen pituinen se.



(Uteliaat löytävät sadun alkujuuret täältä)