Onpas ollut ihan lötkösunnuntai. Tästä seuraava vetelyyden taso olisi varmaan jonkin asteinen koomatila. No mutta, pitäähän sitä ihmisen levätä, että jaksaa taas töissä ahertaa koko viikon.

Olen aloitellut tässä tällä viikolla projektia nimeltään "Minjalle uusi työpaikka jouluun mennessä". Luulen, että nyt on korkea aika ottaa itseään niskasta kiinni, kun olen siitä työnhausta höpötellyt varmaan jo keväästä asti. Vaikka olenkin hyvin kaksijakoisissa tunnelmissa sen työpaikan vaihdon suhteen. Tahdon uuden työn. Mutta en tahtoisi luopua vanhoista työkavereista.

Erityisesti minua askarruttaa tilanne ihastuspojan kanssa. Kuten joku varmaan muistaa, niin sehän on sillä pitkällä sairaslomalla. Kaikkein pahimmassa (tai työasian kannalta tietysti parhaassa) tapauksessa en välttämättä tee sen kanssa töitä enää saman katon alla ollenkaan. Riippuu tietysti kuinka minulla tärppää työnhaun kanssa. Ja kuinka sillä sujuu paraneminen. Pahimmassa tapauksessa kättänsä saatetaan joutua operoimaan, jolloin sairasloma vain venyy.

Vaikka minä kyllä olen sen verran laskenut yhteen asioita ja tullut siihen tulokseen, ettei se minusta halua muuta kuin ystävää. Luultavasti sillä saattaa jopa olla joku tapailujuttu, vaikkei tuota minulle ole suoraan sanonutkaan. Mutta tulkitsin asioita rivien välistä silloin taannoisessa terassitapaamisessamme. Olen minä ihan iloinen ystävyydestäkin, ja toivon että se jatkuu vaikka työpaikkamme eroaisivatkin. Mutta kyllä se vähän silti harmittaa, on se niin söpis ja kiva.. ei sellaisia ihan joka kulmalla notku.

Eksyin nyt vähän sivuraiteelle tässä jutussa, ei alunperin kyllä pitänyt puhua ihastuspojasta ollenkaan, kun työnhausta. Mutta pääsi vähän lipsahtamaan. Ja kadotin alkuperäisen punaisen langankin tässä samalla. Kaipa se tuli sanottua kuitenkin jo se tärkein.

Ai niin. Ja hyvän ystäväni vanhimmasta tyttärestäkin tulee huomenna ekaluokkalainen. Miten se on mahdollista. Ihan vastahan tuo oli ihan vauva. Mihin ne vuodet oikein häviää!