Mikähän siinä onkin, että kun on elää miehetöntä elämää, niin jotkut parisuhteessa elävät tuttavat näkevät siitä aivan tolkuttomasti vaivaa? Että saa toistuvasti kuulla, kuinka minunkin olisi se mies nyt löydettävä itselleni. Eikä tosiaan voi puhua kenestäkään, työ- tai muissa ympyröissä, tuntemastaan miehestä ilman, että tiedustellaan josko hän olisi se potentiaalinen ehdokas. Ja voivotellaan, että eikö siellä tai siellä olisi ketään mukavaa ja sopivaa. Ja tuputetaan kaikenmaailman epämääräisiä miehiä, joita ei olla edes itse nähty, mutta kun kuultu on. Vaikka se tuputettava on varattukin, mutta ei se mitään, kyllä minä niin kovasti sen miehen nyt tarvisin.

Olenko jossain vaiheessa huomaamattani sanonut, että tarvin ihan epätoivon vimmalla nyt jonkun miehen? Lähetänkö salaa jotain signaaleja, että surkutelkaa kaikki nyt tätä miehettömyyttäni? Näytänkö jotenkin aivan erityisen miehenpuutostautisen onnettomalta?

Tiedän, että luultavasti useimmat ihmiset tarkoittavat vain hyvää, mutta jos en itse tee suurta numeroa enkä ongelmaa asiasta, niin ei heidänkään tarvitsisi. Kun minä olen ihan onnellinen näin. Ja jos ja kun se mahdollisesti potentiaalinen miesehdokas jostain löytyy, niin se tuskin tapahtuu kenenkään ulkopuolisen väkinäisellä avustamisella. Antakaa minä ihan itse..