Tiina kirjoitti taannoin beigeistä ihmisistä. Olen hetkittäin alkanut epäillä, että olen alkanut beigeytyä henkisesti. Tai ainakin elämäni tekee niin. Blogikirjoittelukin on hyytynyt ihan vaan siksi, että ei ole mitään kerrottavaa. Kun ei tapahdu mitään.

Tai toki aina välillä tapahtuu jotakin, mutta pääasiassa perusarki on sellaista tylsää tapahtumatonta työssäkäyntiä ja kotona hengailua.

En oikein tiedä kuinka näin on päässyt käymään. Olen aina pitänyt itseäni ulospäinsuuntautuneena ihmisenä, joka tykkää kun on ihmisiä ympärillä ja tekemistä, vaikka ujo ja hiljainen välillä olenkin. Yksi ongelma on se, että aikuisiällä parhaat ystäväni ovat lähes poikkeuksetta olleet miespuolisia, jotenkin tunnen oloni poikaporukoissa aina kotoisaksi, mutta kaikenlaiset parisuhteet ja muut elämän kiemurat vaan ovat heitelleet ihmiset erilleen toisistaan. Parisuhteet ja toista sukupuolta olevat kaverit tuntuvat olevan tavattoman vaikeita yhdistettäviä, mikä on sääli.

Tämä ei nyt tarkoita sitä, ettenkö tuntisi oloani kotoisaksi joidenkin tyttöjenkin (te kaikki blogitutut tytöt olette kotoisia, älkää huolestuko! :D) kanssa, mutta poikien kanssa useammin ja luontevammin. En osaa sanoa miksi.

Toinen ongelma on se, että olen kauhean huono pyytämään ihmisiä itse ikinä mihinkään. En tahdo olla häiriöksi ja vaivaksi, joten odotan liian usein, että minulle soitetaan/viestitään ja pyydetään. Mikä on typerää, tiedän.

Ja kolmas ongelma on se, että työpäivinä aina ihan pläts, ja jos tulen suoraan kotiin töistä, niin en tahdo saada lähdettyä enää koko päivänä mihinkään. Kauppareissunkin hoidan työmatkalla, muuten jäisi ruuat ostamatta varmaan.

Kysymys kuuluukin, mistä sitä väriä saisi hiukan edes, että se saataisiin se beigen vivahdus piilotettua?