Hohhoijaa. Olen alkanut epäilemään, että olen tullut ihan tylsäksi. Ainakin tämän blogin pitämisen suhteen.

Arkipäivätkin tahtovat olla sitä samaa tasaista joka päivä, niin ei ole mitään kohokohtia mistä kertoa täällä. Antaisin kyllä vaikka mitä, jos saisin entisen ihastuspojan takaisin töihin! Ihastuspoika oli kuitenkin se työpaikan ilopilleri, joka toi elämää ja pulinaa kahvitauoillekin. Nyt siellä kaikki vaan istuvat nenät kiinni lehdissä ja mököttävät suunnilleen.

Ja yksi työkaveri, jolla on taipumusta nähdä aina kaikesta negatiiviset puolet, tuntuu synkistyneen entisestään ihastuspojan lomautukselle lähdön jälkeen. Tyypillä pitäisi suunnilleen olla kyltti päänpäällä, josta voisi tarkistaa kannattaako sille puhua tänään ollenkaan vai ei. Kun koskaan ei tiedä saako sen kanssa aikaiseksi keskustelun vai vaan muutaman murahduksen vastaukseksi. Jotenkin olen jo lakannut yrittämästä. Aloittakoot itse sitten kun huvittaa puhua.

Ja kaikenlisäksi on ihan outoa, kun ensimmäistä kertaa tuolla töissäoloaikanani on sellainen tilanne, että siellä ei ole ketään, johon olisin ihastunut tai kenen kanssa olisi mitään viatonta silmäpeliäkään. Onhan siellä se nuori silmänilopoika, mutta se nyt on niin jotenkin arka tai viaton tai jotain, että kun vasta jotain puoli vuotta ollaan oltu siinä tilanteessa, ettei se enää näytä säikähtäneeltä, jos meidän katseet vahingossa kohtaa muulloin kuin moikatessa tai muusta syystä keskustellessa, niin parempi olla ihan vaan cool sen seurassa, eikä ollenkaan luulla harrastavansa mitään työpaikkaflirttiä sen kanssa. Heheh.

Nyt varmaan kuulostaa taas jonkun mielestä siltä, että olen kauhea miestennielijä tai muu tyrkky, mutta kun en edes ole. Sellaiset pienet silmäpelit ja flirtit vaan aina tapahtuu, en minä niitä ikinä suunnittele tai mitään, niitä vaan aina tupsahtelee kohdalle. Mikä on ihan mukavaa piristystä elämään.