Tiedättehän, kuinka joskus päähän jää soimaan jokin kappale ja kuinka siitä on toisinaan vaikeakin päästä eroon. Minulle kävi tänä aamuna vähän samoin, paitsi että päässäni ei soinut mikään biisi vaan yksi ainoa sana pyöri ympyrää siellä. Luin eilen illalla kirjaa, josta päähäni tarttui sana "puutelitinkkilintu". Siellä se sitten pyöri pitkin aivojani, koko aamun.. puutelitinkkilintu, puutelitinkkilintu, puutelitinkkilintu.
Tuollaista lintua tuskin oikeasti on olemassa, jos ehditte jo ihmetellä. Kirja, mistä se päähäni jäi, on Linnunrata-trilogian kuudes osa, "Vielä yksi juttu...", joka ilmestyi viime vuonna, ei tietenkään Douglas Adamsin vaan ihan toisen hepun, Eoin Colferin kirjoittamana.
Suurena Linnunradan käsikirja liftareille-fanina suhtauduin tietysti melko skeptisesti tähän uuteen kirjaan, mutta jotenkin tunsin, että se on pakko kuitenkin lukea. Alkuosa kirjasta meni siihen, että luin melko kriittisellä silmällä ja tietysti vertailin vanhoihin osiin ja mietin, että yritetäänköhän tässä nyt vähän liikaa päästä verbaalisesti samalle tasolle Douglas Adamsin kanssa. Mutta jossain vaiheessa olen huomaamattani tempautunut mukaan tarinaan ja unohtanut suorittaa tätä vertailua. Eihän Eoin Colfer mikään Douglas Adams ole, mutta kyllä se kirjana on ihan lukemiskelpoinen. Kun vaan ensin pääsee yli siitä vertailusta.
Omistan Jussi Hakulisen kokoelmalevyn "Minun lauluni 1983-96". Olen omistanut jo monia monia vuosia. Muistan levyn olemassa olon aina noin kerran puolessa vuodessa ja olen joka kerta yhtä ilahtanut ja ihastunut. Tykkään. Sitten jotenkin unohdan taas koko levyn, kunnes löydän sen uudelleen puolen vuoden päästä.
Mutta mitä nyt meninkään tekemään. Latasin levyn koneelleni sekä myös mp3-soittimeeni, jotta tulisi kuunneltua sitä enemmänkin. Toivottavasti en nyt tällä toimenpiteellä pilaa koko levyä itseltäni, kun en voikaan enää kokea puolivuosittaista löytämisen iloa.
Joskus "kiire" ilmeisesti tarkoittaa nimenomaan kiirettä, eikä mitään epämääräistä tekosyytä. Sillä kun kiireet olivat ohi, sain eilen luokseni mukavaa seuraa, joka jäi ihan yökylään. Ehkä ei vaan pitäisi olla niin epäluuloinen ja lukea olemattomia rivien välejä. Mutta kun se on olevinaan helpompaa pelätä aina pahinta, ettei sitten muka pettyisi.
Kun on varustettu tällaisella päällä kuin minä, niin kyllähän sen tietää kuinka siinä taas kävi. Sen viime viikonloppuisen Ihastuspoika-episodin jälkeen päässäni myllertää nyt yhden ihmisen sijasta kaksi. Ihastuspoika sekä se jo muutamaan kertaan mainittu uusi tuttavuus, kutsukaamme häntä mielikuvituksettomasti vaikka Veeksi.
En minä sitä Ihastuspojan luona yöpymistä kadu enkä mitään, mutta tottakai asiat pyörii päässä. Että mitkä sen sanomisista oli ihan täyttä totta, mitkä taas alkoholin tai tilanteen aiheuttamia. Ja miksi se sanoi, että siitä tuntuu, että pitäisi tehdä minuun vaikutus, säväyttää jotenkin. Sanoin kyllä, että se on sen jo tehnyt, ihan vaan olemalla olemassa.
Ihastuspoikaa on kuitenkin sinänsä helpompi tulkita ja ymmärtää, kun sen minä jo tunnen. Tiedän mitä siltä voi odottaa ja mitenkä sen aivot toimii. Tai no, niin hyvin ainakin kun ylipäänsä toisen ihmisen aivojen toimintaa voi ymmärtää.
Vee sen sijaan aiheuttaa enemmän pään vaivaa. Kun en tunne enkä osaa arvata mitä sen päässä liikkuu, jos se ei sitä sano. Ehkä pitäisi vaan uskoa, että kiire ja kouluhommien deadlinet ja muut ovat ihan oikeita syitä sille, että ei olla nähty, eikä vain tekosyitä. Ja varmaan ne ovatkin ihan oikeita syitä, ainakin osittain. Koska sitten taas miehen fb-käyttytyminen ei tue sitä ajatusta, että se välttelisi minua. Kun se siellä kumminkin tykkäilee ja kommentoi tekemisiäni yhtenään. Eikä olis mikään pakko jos ei haluis. Ota siitä nyt sitten selvää.
Ja sitten minä vielä pelkään, että se osuu tänne ja lukee nämä ja tajuaa olevansa itse kirjoituksen aiheena ja pitää minua ihan tyhmänä.
1. Avaa neljäs kansio jossa säilytät valokuviasi
2. Valitse neljäs kuva kansiostasi ja julkaise se blogissasi.
3. Selitä kuva.
4. Haasta neljä bloggaajaa tekemään sama.
Koska itselläni on kaksikin eri kansiota jossa säilytän valokuviani, niin julkaisen myös kaksi kuvaa. Ettei tarvinut valita.
Ohjeissa käskettiin myös selittää kuvat, mutta onko tässä nyt paljon selitettävää. Näettehän te, että Suomen lippuhan se siinä. Kuva on otettu 27.4.2007
Toinen kuva on omasta parvekkeen kaiteestani, jäätä ja parvekevaloa. Kuva on otettu 30.12.2009
En haasta ketään erityisesti, mutta jos innostuit ajatuksesta, niin haasteen saa vapaasti napata mukaansa!
Ja ehkä huikata siitä kommenttilaatikkoon, niin tulen katsomaan.
Olen tässä muutaman päivän pitänyt yhtä asiaa sisälläni ihan keskenäni, mutta jotenkin tuntuu siltä, että se on sittenkin jaettava täällä. Ja ehkä saatan hiukan olla sen velkaakin uskollisimmille lukijoilleni, jotka ehkä muistavat (entisen) Ihastuspojan, jota tässä on pari vuotta jo vatvottu. Milloin enemmän, milloin vähemmän, mutta ensimmäisen kerran mainittu melko tarkkaan kaksi vuotta sitten.
Kaksi vuotta siihen meni, mutta arvatkaapa kenen vieressä nukuin lauantaiyöni? Jep.. Ihastuspojanpa hyvinkin. Molempien lievä humalatila ja hauska baari-ilta olivat toki osallisina tapahtumille, mutta kyllähän se ikäänkuin on roikkunut ilmassa se ajatus vain sopivaa tilaisuutta odottaen koko tämän kaksi vuotta. Ja Ihastuspoika yhä väittää, että se suurin este hänen päässään on se yhteinen työpaikka, ettei mitään ole tapahtunut aiemmin.
Siihen nähden kuinka kauan tätä on odotettu, se oli yllättävän vähän outoa. Koska voisi kuvitella, että kun jotain asiaa on kaksi vuotta pähkitty, niin todellisuus voisi tuntua pikkuisen epäuskottavalta, että ihanko oikeasti olen nyt tässä. Mutta oikeasti olikin ihan kotoisaa. Ja ihan nätistihän me oltiin, pelkkää pussailua ja lähekkäinoloa ja paljon juttelua.
Enkä tiedä tuleeko tätä tapahtumaan toiste, mutta sen tiedän että kumpaakaan ei aamulla yhtään harmittanut ja että aivan varmasti pysytään yhä ainakin ystävinä, jos ei muuta.
Silti minusta tuntuu, että olen saanut ikäänkuin jonkinlaisen erävoiton tässä. Vaikkei tämä mikään kilpailu ikinä ole ollutkaan. Tai ehkä todistuksen siitä, etten ole ollut väärässä, että jonkinlaista vastakaikua on aina ollut olemassa.
Enkä ole ollenkaan varma vielä siitä, että olisin samantien pudottamassa sitä "entinen"-sanaa pois siitä Ihastuspojan nimen edestä. Koska se aiemmin mainitsemani uusi tuttavuus on yhä melko vahvoilla uudeksi ihastukseksi. Kun siitä vain ottaisi selvää.
Olen jostain syystä aina kuvitellut, asiaan sen tarkemmin perehtymättä, että en tykkää Type O Negativesta. Kunnes sunnuntaina kuulin yhden niiden biisin. Olen luultavasti ehkä saattanut kuulla tämän aiemminkin, ainakin pätkiä, mutta sunnuntaina kuuntelin sen ihan oikeasti. Ja sehän oli sitten siinä. Sen jälkeen olen tutkaillut bändin tuotantoa hiukan lisää, ja saatan joutua myöntämään olleeni väärässä. Eihän ne ole ollenkaan huonoja.
Videon alussa on jotain espanjaksi dupattua The Crow-leffan pätkää, mutta tämä oli ehkä paras video silti, mitä tähän hätään löysin.
Maailma osoittautui taas viikonloppuna hyvin kummalliseksi paikaksi. Tai elämä. Näköjään siltä voi odottaa ihan mitä vaan silloin kun ei odota mitään. Josta tulin siihen johtopäätökseen, että parasta on ilmeisesti lakata täysin ajattelemasta, suunnittelemasta ja murehtimasta. Koska asiat tapahtuvat näemmä parhaiten ihan ilman noita toimenpiteitä.
Taidan olla pikkuisen pihalla omasta elämästäni juuri tällä hetkellä. Mutta silleen hyvällä tavalla.
Toisekseen, joskus aiemmassa postauksessa mainitsin, että aion ryhtyä järkeväksi yhden asian suhteen. Sen myös tein. Tein eräälle henkilölle selväksi, että asioissa ei välttämättä ole mitään järkeä sellaisina kuin ne silloin olivat. Ja kas kummaa, sen jälkeen olemme tulleet juttuun keskenämme vielä entistäkin paremmin ja lähentyneet ihan ystävinä. Olen siitä iloinen.
