Ihmismieli on kyllä kummallinen. Viime aikoina, ja etenkin viikonloppuna, olen yllättänyt itseni moneen kertaan miettimästä sitä parin viikon takaista kainalointikaverimiestä. Ajatuksia joiden suunta on ollut sellainen varovaisen positiivinen, että olihan se nyt toisaalta ihan mukavaa. Ja mitä jos hän olisi juuri nyt tässä sohvalla vieressäni. Vaikka silloin kun mies oli siinä, niin en ollut yhtään niin varma, että haluaisin siitä toistuvaa tai pysyvää olotilaa.
Enkä toisaalta halua varmaan vieläkään. Luulen, että tämä on vain tällainen läheisyydenkaipuukohtaus. Vaikka toisaalta kyllä huomasin ilahtuvani tänäänkin, kun miehen kohtasin. Ja hänkin on aina niin kiva ja mukava ja kaikkea kun nähdään. Äh. Onpa vaikeaa. Olen tällä hetkellä ehkä hiukan hämmentynyt, enkä oikein itsekään tiedä mitä haluan. No, ehkä se selviää ajan myötä.
Ja tänään kun tulin töistä kotiin, niin bussikuski päätti sitten hurauttaa muina miehinä pysäkkini ohitse. Olin itse vielä niin ajatuksissani siinä oven suussa odottamassa, että havahduin vasta kun vieressäni seisova nainen rämpytti pysäytysnappia hädissään. Niinkuin se mitään auttaisi jos stop-valo palaa jo, ja kuski vaan ei tajua pysähtyä.
Mukavaa maanantai-iltaa ihmiset! Minä menen nyt syömään pannaria ja mansikkahilloa.
