Blogin pitäminen on hirmuisen vaikeaa, jos ei uskalla kirjoittaa juuri niistä asioista, jotka eniten mielen päällä pyörii. Tekisi mieleni ihan kauheasti kertoa tuosta viime postauksessa mainitsemastani uudesta tuttavuudesta, mutta juuri tämän henkilön kohdalla en voi olla ollenkaan varma, etteikö se lukisi blogeja. Kuten esim. entisen ihastuspojan kohdalla tiesin, että se ei lue. Ja herra B:llä ei taas ole väliä, koska se tuskin tunnistaisi itseään näiden hatarien kirjoitusten perusteella.

B ei olekaan enää taaskaan hukassa. Maanantaina osuin kasvotusten sen kanssa, ja meinasin taas hukkua niihin silmiin.

Mutta tämä uusi tuttavuus, jolle varmaan pitäisi joku nimikin keksiä, mutta en nyt jaksa.. kaikessa lyhykäisyydessään tarina menee niin, että minähän en siis IKINÄ mene juttelemaan tuntemattomille pojille baarissa tai missään muuallakaan, mutta tuon ihmisen kohdalla oli vaan pakko kerätä rohkeutensa. En osaa selittää sitä, mutta siitä vain tuli niin vahva tunne, että jos nyt en sitä tee, niin kadun lopun ikääni.

Ja hiukan omaksikin yllätyksekseni asiat menivätkin paljon luontevammin ja mieluisammin kuin uskalsin toivoakaan. Paitsi nyt en ole nähnyt sitä kuitenkaan viikkoon. Ja mietin, että tarkoittaako "kauhean paljon tekemistä" todella paljoa tekemistä vai vain kaunista versiota ei:stä. Päähän tässä sekoaa.

Lisäksi olen miettinyt sitä, että mikä loppujen lopuksi ratkaisee, kun kiinnostut ihmisestä, jota et vielä sillä hetkellä tunne, kun katseesi osuu häneen. Koska tämä uusi tuttavuus ei varsinaisesti ole ulkoisesti ollenkaan sitä tyyppiä/tyyliä mihin yleensä ihastun, mutta silti jokin siinä ihmisessä kertoi heti, että tuon kanssa olisin ihan varmasti samoilla aaltopituuksilla. Kuten sitten olinkin. Hassua.

Sitten kun vielä osaisi olla olematta tällainen maailman epävarmin ihminen ja lakkaisi tuskailemasta asioita päässään. Kun ei niille mitään kumminkaan voi. Jotenkin sitä vain tuntuu olevan helpompi pelätä pahinta kuin toivoa parasta.