Tänä aamuna ylösnouseminen oli todella tuskallista. Fyysisesti tällä kertaa. Heräsin nimittäin viime yönä kesken unien siihen, kun aivan julman tuskaisa kramppi iski vasemman jalan pohjelihakseen asentoa vaihtaessani. Niinkuin olisi puukkoa isketty pohkeeseen. Hetken aikaa siinä tuskailin ja manailin ihan ääneen, hyvä ettei kyyneleet silmistä valunut, mutta kyllähän se siitä sitten asettui.

Mutta aamulla, kun piti nousta sängystä ylös, niin eihän se jalka meinannut aluksi kestää astumista ollenkaan, kun pohje oli niin jumissa. Vetreytyihän se siitä, mutta sekunnin kävi jo mielessä, että haa, soitanko töihin, että ei pääse, kun ei pysty kävelemään, ja painun takaisin peiton alle. Mieli olisi kyllä tehnyt.

Ei ole muuten eka kerta kun minulle käy noin. Se vaan on maailman inhottavin tunne, kun heräät kesken makoisten unien tuollaiseen maailmanlopun tuskaan.