Tätä pitää hiukan mainostaa. Foorumi kiusatuille. Brim on tehnyt suuren ja hyvän työn. Uskon että tämä tulee todella tarpeeseen ja toivon, että ihmiset löytävät tuon foorumin. Käykäähän katsomassa, ja levittäkää sanaa eteenpäin!

Itse en ollut varsinaisesti koulukiusattu lapsi. Mutta koska olin ujo ja hiljainen, en kuulunut niihin "suosittuihinkaan". Olin se lapsi, joka valitaan aina viimeisenä joukkueeseen liikuntatunnilla. Tai jota ei pyydetä mukaan, jos ei ole pakko, eikä kutsuta synttäreille. Onnekseni minulla oli aina kuitenkin vähintään yksi oikea ystävä koulussa, muuten olisin saattanut jäädä kokonaan syrjään.

Oma luokkani pysyi koko ala-asteen melkein muuttumattomana, ja harmittomana. Lähes jokainen oli ollut luokkatoverinani ekasta luokasta asti, he eivät koskaan olleet minulle ilkeitä tai kiusanneet, vaikka eivät sitten oikein kavereitakaan olleet. Mutta viidennellä luokalla luokalleni tuli yksi uusi tyttö, joka otti minut heti hampaisiinsa. Ei mitään oikeaa kiusaamista (tai mikä lasketaan oikeaksi?), mutta sellaista selän takana piikittelyä, kuiskailua ja naureskelua. Jonka tarkoitus varmaan olikin kuulua minun korviini asti. Luulen.

Tuo tyttö oli alusta asti tietenkin sellainen suosittu tyttö, ja keräsi nopeasti itselleen oman pienen seurueen ja sai muutaman, minuun aikaisemmin neutraalisti suhtautuneen, mukaansa siihen naureskeluun.

Tavallaan osasin nostaa itseni jotenkin kaiken tuollaisen yläpuolelle, en jaksanut menettää yöuniani enkä ikinä ajatellut, että en halua mennä enää kouluun. Ehkä olin, kaikesta ujoudestani huolimatta, kuitenkin tarpeeksi vahva ihminen kestämään. En tiedä. Mutta se mikä kaikessa suututti eniten minua, oli se, että kun on hiljainen ihminen, tulee helposti leimatuksi tyhmäksi. Pahinta oli se, että tiesin heidän pitävän minua vähän tyhmänä, ja että tiesin itse että en ole tyhmä. Ja että aina jälkeenpäin tiesin mitä minun olisi pitänyt milloinkin sanoa, mutta en vain saanut sanottua sitä siinä tilanteessa, koska menin aina ihan lukkoon.

Tuota pahinta vaihetta kesti oikeastaan vain viidennen ja kuudennen luokan ajan, yläasteelle mentäessä (joka tosin oli samassa rakennuksessa ja samat ihmiset pysyivät) sain sellaisen oman pienen kaveriporukan, joiden kanssa vietin ihan normaalia teini-elämää diskoineen kaikkineen. Mutta ihan lukossa olin edelleen niiden tiettyjen tyttöjen edessä ja he varmaan pysyivät käsityksessään, että olen vähän tyhmä ja hidas.

Jostain syystä kaikki nämä ikävät ihmiset olivat tyttöjä, kaikki pojat olivat oikeastaan ihan harmittomia. Luulen, että osittain siitä syystä minun on aina aikuisiälläkin ollut helpompi tutustua poikiin, kuin tyttöihin. Varsinkin tuossa parikymppisenä suurin osa kavereistani oli poikia, ja aina jos seurueeseen eksyi joku naispuolinen, niin koin sen hiukan uhkana ja olin varma, että hän ei tule pitämään minusta. Varsinkin jos tyttö oli mielestäni nätimpi ja fiksumpi kuin minä, sellainen tyttö joka on ollut jo koulussa suosittu.

Vaikka kouluajoista on nyt jo aikaa, ja olen selvinnyt siitä kaikesta ihan voittajana, niin kyllä sitä aina silloin tällöin tulee miettineeksi, että miksi juuri minä olin se ujo ja hiljainen, ja kuinka olisi käynyt, jos vain olisin avannut suuni ja ollut rohkeampi.