Eilen illalla alkoi siinä seitsemän aikaan tuntumaan siltä, että olisin jo aivan valmis nukkumaan. Päätin kuitenkin olla vielä menemättä, koska epäilin, etten nukkuisi aamuun asti jos liian aikaisin aloittaisin.

Kahdeksan maissa vetäydyin kirjan kanssa sänkyyn lukemaan. Vähän ennen yhdeksää totesin, että en tajua sanaakaan mitä luen, enkä oikeastaan juuri näekään koko kirjaa, koska silmäni ovat kiinni. Luovutin sitten suosiolla ja laitoin kirjan ja valot pois ja vedin peiton korviin. Ja nukkua tuhistin aamuun asti.

Voisi siis kuvitella, että olisin tänään oikea pirteyden perikuva. Turha luulo. Äsken bussilla töistä kotiin körötellessä aloin haukotella ihan samanlailla kuin kaikkina muinakin päivinä.

Ja kaikenlisäksi vuosisadan lamaannus koittaa vyöryä päälle, koska tänään pitää taas palata koulunpenkillekin vielä iltapäivällä. Melkein ehdin jo kesän aikana unohtaa, kuinka tylsää sinne on lähteä raahustamaan työpäivän päälle. Yritän epätoivoisesti piristää itseäni sillä ajatuksella, että tämä on jo viimeinen syksy ja jouluna koko koulun pitäisi olla ohi. Mutta jostain syystä tämä viimeinen syksy tuntuu ainakin etukäteen ahdistavan minua kaikkein eniten, vaikka olen jo sujuvasti kaksi lukuvuotta selvittänyt. No, eiköhän se taas tästä lähde sujumaan, kun pääsee ensin alkuun.

Hiphei! ( = positiivisuushämäys itselleni)

840986.jpg